Tapio Heikkilä:

Keittiökemiaa

Elän Litorinameren pohjalla, Lamminjärven rannalla ja Eurajokivarressa. Litorinameri on aikoja sitten kuivahtanut Itämereksi ja Lamminjärvestä muistona ovat enää ajoittaiset tulvat. Joki sentään vielä virtaa. Kaikki kuitenkin liittyvät tähän tarinaan.

Litorinameri oli lämmin ja rehevä. Jotain sellaista mitä kohti ilmaston lämpenemisen ja ravinnepäästöjen vaivaama Itämeri on nyt menossa. Sedimenttiliejua laskeutui pohjaan paljon ja hapettomuus vaivasi. Tältä ajalta on kotoisin tämän tarinan konna: anaerobisten bakteerien sulfidiksi pelkistämä rikki. Maakerrosten alla uinuva rikki ei haitaksi ollut kenellekään, mutta sitten joku päästi ilman hapen rikin kimppuun. Tuloksena oli sulfiitteja ja sulfaatteja eli suomeksi rikkihapoketta ja -happoa. Ytyaineita siis. 

Tähän liittyen pieni tarina. Myrkytykset yleistyivät viljelyssä 1950-luvulta alkaen. Rikkaruohoja myrkytettiin MCPA:lla. Se oli jauhetta, joka liuotettiin veteen. Kaikki kulki mukana kätevästi, kun vesi saatiin ojista ruiskun pumpulla. Omat muistikuvat näin kaukaa ovat kyllä aika hataralla pohjalla. Sitten oli tapahtunut jotain.  Alkukesä 1970-luvun loppupuolella (näin luulisin), myrkytys oraille oli alkamassa. Isä oli traktorin puikoissa minä katsomassa perästä, että kaikki toimii. Eikä toiminutkaan. Heti alkuun suutin tuhisi. Se puhdistettiin, uusi yritys ja selvästi jokin oli pahemminkin vialla. Katse tankkiin ja kirkkaan liemen asemesta siellä lillui kuin pieniä höyheniä. Tämä ei nyt onnistu! Tein MCPA:sta käyttöväkevyisen liuoksen vesijohtoveteen: kaikki OK. Sitten tein sen happameksi keittiöstä löytyneellä etikalla ja kas höyhenet ilmestyivät. Ruisku puhdistettiin ja vesi otettiin tämän jälkeen joesta. Arvoitukseksi jäi, oliko ojavesi happamoitunut tällä välin, myrkky muuttunut tai ehkä kenties molemmat.

Happamuus jäi vaivaamaan, ojaveden lisäksi mieltäni. Varsinkin happamuuden aiheuttamat kalakuolemat joessa. Keittiökemisti iski jälleen ja ojaveden neutralointiin löytyikin aineita. Periaatteessa kaikki hyvin, mutta reaktiotuotteet olivat ongelmallisia. Ja – rehellisesti sanottuna - saamattomuus olivat syyt siihen, että yritys käytännön mittakaavassa jäi toteuttamatta.

Vaan eipä sittenkään! Anno 2019 tammikuuta, Panelian Seuratalo: Kari Ranta-ahon innostava esitys kala-asioista Eurajoen vesiensuojeluyhdistyksen tilaisuudessa. Vaikeista neuvotteluista voimayhtiöiden kanssa kalateiden rakentamisesta, mutta yksi poikkeus Ahlström Makkarakoski: ”Tottakai me rakennamme kalatien!” 

Alunamaiden ongelmat ovat taas olleet esillä. Miksen tekisi neutraloinnin? 

Tuli vastoinkäymisiäkin. Jan Drugge kielsi Nordkalkin myyvän aineita tarkoitukseen. Lähes monopoliasemassa olevassa yrityksessä on varaa olla tyly. Ensimmäinen urakointiyritys kaatui herkkähipiäiseen kaivinkoneeseen, jonka kauha ei kestänyt kastumista. Kuskikin oli enempi lasermiehiä. Mutta hyvä näin, oikein hyvä. Jälkeenpäin arvioiden oikea onnenpotku! 

Kiitos Erkki Saari ja kiitos Jani Reko. En olisi Nordkalkilta saanutkaan tarkoitukseen yhtä hyvin soveltuvaa ainetta. Kuinka voikin asiakastyö olla erilaista. Kiitos Antti Ruohola. Oivalsit heti, kuinka oja piti pohjata ja näytit kuinka ammattimies osaa. 

Alunperin oli tarkoitus, että urakointiin olisi liittynyt myös kalkin levitys.  Se jäi nyt minulle. Aika paljon työtä. Mutta vielä paljon enemmän kokemusta ja tietoa olisi jäänyt saamatta urakoijan tehdessä työn.

Onnistuiko? Siihen en osaa vielä vastata. Homma on kesken. Sain hyvän kouratuntuman ja paljon käytännön tietoa. Keittiökemistin keinovalikoima on suppea, mutta jotain voi tehdä. Heikotkin signaalit kertovat yhdistettyinä teoriaan ja aika harvalukuisiin kokemuksiin muualta. Pyhäjärvi-Instituutista on luvattu näytteiden ottoa ja niiden analysointia ja näin on jo tehtykin. Olen tästä kiitollinen ja mielelläni luovutan paikan vapaasti käytettäväksi.

Tottakai neutraloin ojani omien mahdollisuuksieni puitteissa!

Kirjoittaja on Eurajoen vesiensuojeluyhdistys EVSY:n hallituksen asiantuntijajäsen







Eija Kuusisto:

Eurajoki, rinnallakulkija

Aikoinaan omaa kotia Eurasta valitessamme  jouduimme vaivaamaan kiinteistönvälittäjää lukuisia kertoja, kun oikein mikään esitelty kohde ei ollut se oikea. Tultuamme Eurajoen rannalla sijaitsevan lähes 100 vuotta vanhan kiinteistön pihamaalle päätös asettua siihen asumaan oli selvä ennen kuin ehdimme sisälle asti. Jälkeenpäin olen miettinyt, mikä oli se sanoin kuvaamaton viehätys, joka joen läsnäoloon liittyi. Eurajokea ei voi kuvata mitenkään mahtavaksi  virraksi, mutta ehkä siinä onkin se jokin. Olen antanut itselleni luvan pitää enemmän järvestä kuin merestä ja enemmän vaatimattomasta kuin mahtavasta joesta.

Eurajoki on vaatimaton, mutta moni-ilmeinen ja  maisemaltaan vaihteleva. Se on innoittanut harrastamaan luonnonvesiuintia, melontaa ja sukeltelua.  Onpa siellä sattunut hauskoja kommelluksiakin, joita kaikkia ei kehtaa edes kertoa.

Useimmiten retkeni joelle ajoittuvat sunnuntaihin, koska sinne lähtiessä aikataulun pitää olla vapaa. Aivan helposti kanootin irrotessa kotirannasta se soljuu siihen takaisin vasta useiden tuntien kuluttua. Siinä ajassa on ehtinyt ajatella monenlaista. Iloisia, surullisia, innostuneita ja vaikka millaisia ajatuksia. Ideoitakin on saattanut syntyä. Monta tuntia yksin kenenkään häiritsemättä, se on kiireisen elämän luksusta. Siihen ei tarvita huvipurtta, pieni kanootti riittää.

Kotiväkeni väittää leikillisesti, että minä pystyn eksymään missä vain. Tämä on osittain tottakin, sillä en ole parhaalla suuntavaistolla varustettu. Naljailin aikani heille takaisin, että ainakin Eurajoki on niin kapea väylä, ettei sillä pysty itseään kadottamaan. Toisin kuitenkin kävi eräällä yöllisellä melontaretkellä. Oli pilkkopimeää ja olin unohtanut otsalampunkin kotiin. Välillä meloin ja välillä vain istuin hiljaa ajatellen niitä näitä. Annoin kanootin lipua vapaana kuin ajatukset. Kun se lipui vasten pusikkoja, oli pakko meloa ja ottaa uusi suunta. Jonkun matkaa melottuani, ihmettelin kaukana  näkyviä valoja. Sillä puolella jokea ja siinä suunnassa ei mielestäni pitänyt  näyttää sellaiselta. Vähän aikaa oli ihan epätodellinen olo, kunnes tajusin, että olin kääntynyt pusikkoepisodin jälkeen väärään suuntaan. Niinpä tuli todistettua vääräksi luuloni siitä, ettei Eurajoella voisi eksyä.

Käytän jokea lähinnä harrastuksiin ja viihtymisen välineenä, mutta arvostan suuresti sen merkitystä myös suomalaisen ruuan ja kukkien tuotannon yhtenä elementtinä, kasteluveden lähteenä. Eurajoen rannoilla kasvatetaan lähiruokaa jokivarren asukkaille. Kasteluveden laatu on merkittävä osa puhdasta ruokaa.

Arvokkaana pidän myös kalakannan elvyttämistä joessa, sen hyväksi on jo tapahtunut merkittäviä tekoja asialleen vihkiytyneiden toimesta. Oli hienoa saada tutustua kalaportaisiin, joilla helpotetaan kalan nousua vastavirtaan. Omassa kotirannassakin on viihtyisää katsella lukuisten pikkukalojen parveilua ja antaa niiden nokkia sääriään rantavedessä.

Kaikki tämä asettaa vaatimuksia vastuusta ja avoimuudesta niille, joiden toiminta vaikuttaa joen kuntoon. Niin meille yksittäisille ihmisille, viljelijöille, teollisuudelle kuin jäteveden puhdistuksellekin.

Yhteistyötä on viritelty kipeidenkin vaiheiden kautta, mutta idealistina haluan uskoa, että kaikkien toimijoiden yhteisellä tahdolla ja osaamisella Eurajoen kunto tulee entisestään kohenemaan ja siitä pääsee vielä nauttimaan yhä suurempi joukko ranta-asukkaiden lisäksi.

Edesmenneen Riki Sorsan laulun sanoin tunnelmoin joka päivä kotiin tullessani

”Kaukaa taas palaan joelle kerran, se mua tuudittaa ja saan unohtaa. 

Huuhdon huoleni jokeen taas kerran, sen viileys mua rauhoittaa."




Kirjoittaja on Eurajoen Vesiensuojeluyhdistys EVSY:n hallituksen jäsen